Vakava ja pyhä

I understand there is a sign in the audience that once again says: "What's the secret word for tonight?" The secret word for tonight is… [machine gun sounds]. Now, let's get serious, ladies and gentlemen, I know you came here to see really FINE performances by a really FINE modern music ensemble, conducted by a really FINE conductor. And here comes the FINE conductor now, Peter Rundel, ladies and gentlemen!

– Frank Zappa, The Yellow Shark, Intro

Mikä on tämän illan salainen sana? On vaikea löytää sekulaarina aikanamme salaista sanaa tai nimeä, joka toimisi sosiaalisesti rajaavana ja vakavasti otettavana pyhän merkkinä. Ihmiset kokoontuvat kyllä edelleen yhteen niin arkena kuin juhlanakin, mutta vanhat rituaalit ja teologiset doktriinit ovat irronneet niihin kohdistuvasta jaetusta uskosta. Päivittäiset askareemme saavat yhä useammin pyhään liittyviä sävyjä vain ironisessa sävyssä.

”Maailma jossa ihmiset ajattelevat vakavasti ja johon vakava ajattelu viittaa”, antropologi Ernest Gellner  väittää, ”ei ole enää identtinen sen maailman kanssa, jossa ihmiset elävät päivittäistä elämäänsä.” Vakava ajattelu liittyy teknotieteen hallitsemassa maailmassa arjen rituaalien sijaan tieteen menetelmiin, jotka jäävät usein vieraiksi ja jopa käsittämättömiksi jokapäiväiselle elämälle. Vakava ja kunnioituksenarvoinen toiminta on irronnut sosiaalista elämää ohjaavista tehtävistään, eikä tieteen menestys olisi muuten ollut mahdollinenkaan.

Tarkoittaako tämä, että enää ei tarvita salaisia sanoja, jumalan-nimiä ja uskontojen pyhiä kirjoja?

Ei aivan. Gellnerin mukaan tieteessä esiintyy eräänlaista ”toisen asteen sakralisaatiota” silloin, kun tieteen menetelmille tyypillinen käsitteellinen tiukkuus ja yhtenäistetyt referentiaaliset käsitteet ovat irronneet sosiaalisia suhteita ohjaavista tehtävistään. Tällöin tieteen menetelmistä on tullut vakavan työskentelyn mittareita. Mutta koska tieteellinen työ ei vakavuudestaan ja merkittävyydestään huolimatta kerro, miten ihmisten tulisi elää, jokapäiväisen arjen ja juhlien taustalla pyhät perinteet nousevat yhä uudelleen esiin, jos kohta suhde niihin ei ole enää yhtä vakava kuin ennen.

Rock-muusikko Frank Zappa toteaa erään Halloween-konserttinsa lopulla: ”That song has transcended from the realm of the music, musical, into the realm of folklore, you know. It's almost a ritualistic experience at this particular hall.” Onko tällaisissa hetkissä kyse vielä kerran siitä ihmiset yhteen kokoavasta “salaisesta sanasta”, jota emme vain enää rohkene ottaa aivan vakavasti ja jota emme siksi rohkene kutsua pyhäksi? Pyhää voidaan ajatella tässä vaikka Émile Durkheimia seuraten yhteisöä rajaavaksi ja suojaavaksi kategoriaksi.

Zappan erään toisen laulun otsikko ja kertosäe kysyy: “Shall we take ourselves seriously?” Siinä annos kokeellista antropologiaa muusikolta, jonka tiedetään työskennelleen erittäin kurinalaisesti ja vakavasti sen eteen, että hän ei ottaisi musiikissaan mitään vakavasti.

Vakavaa ja pyhää ei ole tietenkään syytä samaistaa, sillä kyse ei ole synonyymeistä. Vakavan huomion keskittäminen voi kyllä sakralisoida kohdetta, kuten Gellnerin mukaan tieteen menetelmissä on tapahtunut, ja todella pyhät asiat ovat tunnetusti haudanvakavia. On olemassa kuitenkin vielä ainakin yksi mahdollisuus: pyhiä sanoja ja pyhään liittyviä yhteisöllisiä mekanismeja voidaan selittää ja kääntää ymmärrettävälle kielelle. Tällöin pyhälle voi aueta tulevaisuus, jossa yhteisö ei enää pyhitä itseään haudanvakavasti, mutta ei myöskään julista pyhän välitöntä loppua.

Sekä Ernest Gellnerin teoreettinen antropologia että Frank Zappan kokeellinen rock-kenttätyö voisivat molemmat osoittaa kohti eräänlaista pyhän ja profaanin epäpyhää liittoa, jossa emme voi koskaan olla aivan varmoja, tulisiko meidän ottaa itsemme vakavasti.

Kulttuurintutkimuksen Pasilan koulukunta

"On se jännä miten joka paikka on täynnä kaikenlaisia merkityksiä. Sitä ei voi ajatteleva ihminen katsoa minnekään näkemättä ympärillään kaikenlaisia jänniä käytäntöjä ja diskursseja jotka ovat samanaikaisesti jännästi yleisiä ja kuitenkin tavattoman yksilöllisiä ja joista ei voi päältä päin heti sanoa mitä ne itse kullekin voisivat tarkoittaa. Jännää tämä nyky-yhteiskunnassa tavattava suunnaton moninaisuus joka on kuitenkin jollakin jännällä tavalla aina niin hirveän samanlaista olematta kuitenkaan millään lailla yksitoikkoista. Jos nyt otetaan vaikka esimerkiksi tuo vihreä ämpäri tuolla huoneen nurkassa. Jännästi se on juuri sen vihreys joka on suorastaan pakottavan ilmeistä ja silti jännän samanaikaisesti tuon vihreyden konnotaatiot ovat suorastaan loputtomat riippuen siitä kenen näkökulmasta tuota vihreätä ämpäriä ajatellaan. Ei ole vihreä ämpäri sama viherpiipertäjälle ja viherpeukalolle. On se jännä juttu tämä identiteetti..." (P. Routalempi, Merkitysten jännä maailma: Jännittäviä seikkailuja kulttuurintutkimuksen kentällä, 2012, s. 16-17).

Walter Benjamin ja puhtaan kielen lankeemus

Walter Benjaminin (1892-1940) kieliteoria ei ole historiallisten kielten analyysi vaan pikemminkin eräänlainen historian kielellinen malli. Benjamin kehittelee kieliteoriaansa erityisesti varhaisessa esseessään "Kielestä yleensä ja ihmisen kielestä"*.

Benjaminin kieliteorian mukaan kaikkea olevaa määrittää sisäinen pyrkimys henkisen merkityksen (geistige Inhalte) ilmaisemiseen (33). Kielen metafyysisenä perusongelmana on tällöin sen maagisuus, olemusten välitön ilmeneminen kielessä itsessään, ei sen kautta (35). Mitä taas tulee ihmisen kieleen, ihmisen henkinen olemus (geistige Wesen) on nimien antamista asioille, mikä sekin toteutuu ilman minkään ulkoisen kommunikoimista. Nimeäminen on samalla Jumalan luomistyön täyttämistä (37). "Kielelle ei ole olemassa sisältöä; ilmaisuna kieli ilmaisee henkistä ilmiötä; ts. jotakin sinänsä ilmenevää." (38)

Kun henkisen ja kielellisen ilmaisun suhde on yksiselitteinen, voidaan puhua uskonnollisesta ilmestyksen käsitteestä, joka ei tunne lainkaan ei-ilmaistavuutta (39). Benjaminin hahmotelmassa puhtaan kielen lankeemus tarkoittaa kuitenkin sitä, että sanat ilmaisevat jotakin itsensä ulkopuolelta (45). Tämä tekee puhtaasta kielestä merkkeihin pohjautuvan – sekä juoruiluun ja abstraktioihin kykenevän – välineen. Ja kun tämä on tapahtunut, lankeemuksen jälkeinen baabelilainen kielten moninaisuus on saanut alkunsa.

Saksanjuutalaiselle Benjaminille heprealainen Raamattu ei ole alkuperäinen tai historiallinen perusta, vaikka Raamattu toimiikin "ensi alkuun korvaamattomana" kieliteorian perustana "olettaessaan kielen viimekätiseksi, vain kehkeytymisessään tarkasteltavaksi, selittämättömäksi ja mystiseksi todellisuudeksi" (40). Tärkeää on huomata, että "Raamatun täytyy ilmoitukseksi julistautuessaan väistämättä kehitellä kielen perustavia tosiasioita". Tällöin ilmoitus ei ole – kuten vaikka Benjaminin aikalaiselle Franz Rosenzweigille – hermeneuttisesti tulkittava sisältö, johon voidaan palata henkilökohtaisesti lukemalla pyhiä tekstejä. Raamattu itse on nimittäin puhtaan "mimeettisen kyvyn" rappeuduttua langennutta kieltä, ja milloin se vain kommunikoi merkityksiä, kuten se pääsääntöisesti ymmärrettävänä tekstinä tekee, se ei tavoita puhdasta kieltä. Siitä on kuitenkin tullut modernissa kulttuurissa merkittävä arkisto, joka taiteen – erityisesti kirjoitetun taiteen – kautta voi välähdyksinä palauttaa puhtaan kielen yhteyksiä.

Sekä pyhien tekstien lukijan että profaanien kulttuuri-ilmiöiden tarkastelijan tehtäväksi asettuu, kuten Benjamin esseensä "Mimeettisestä kyvystä" lopulla toteaa, "lukea mitä koskaan ei ole kirjoitettu" (54). Tällöin tekstien eksegeettis-hermeneuttista tulkintaa tärkeämmäksi nousee magiansa menettäneiden yhtä hyvin sakraalien kuin profaanienkin ilmiöiden tarkastelu. Näitä tekstejä voidaan esimerkiksi kommentaarien, käännösten ja kokeellisten kirjoitustekniikoiden kautta hivuttaa lähemmäs niissä piilleitä muinaisia yhteyksiä. Paradoksaalisesti: mitä kauemmas alkuperästä etäännytään, sitä enemmän puhdasta kieltä voi vapautua.


*Teoksessa Walter Benjamin, Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suom. Raija Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto, 1989.

Hermeneutiikasta

Hermeneutikon tunnuslause: tulkitsen ja ymmärrän - ja pahempaa on luvassa.

Pahempaa, aina samaa.

Miksi pahempaa? 1900-luvun alussa Ernst Cassirer käsitteli matematiikassa kehiteltyä joukkojen teoriaa (theory of groups) ja totesi, että äärettömilläkin joukoilla voi olla sulkeuma: vaikka rationaalisten kokonaislukujen summa on loputon - sillä laskutoimitus +1 on aina mahdollista suorittaa - on tällä lukujoukolla sulkeuma, sillä joukossa voi olla vain sellaisia jäseniä, jotka joukon aksioomat sallivat.

Sulkeuma on siis jotakin muuta kuin loppu tai pysähdys. Sulkeuma ei ole ääri, seinämä, joka estää pääsyn ja kasvun. Päinvastoin: se on avaus kohti loputonta toistoa. Mutta ei mitä tahansa toistoa, vaan nimenomaan saman toistoa: sulkeuman sallima kasvu, miten eriytynyttä se sitten onkaan, miten kovasti sen runsauteen ja syvällisyyteen mielistyykään, ei koskaan tee todellisille poikkeamille myönnytyksiä. Se ei voi, sillä se ei tunnista niitä.

Hermeneutiikka ei siksi ole muuta kuin merkityssulkeumien tuottamista. Gadamerin puheet todistavat tästä. Hänen mukaansa ihminen elää keskellä äärettömien merkitysten universumia. Nämä merkitykset jäsentävät hänen elämänsä kaikkia kokemusmahdollisuuksia. Tämä voi toki kuulostaa kauniilta lupaukselta. Epäilemättä se vetoaa humanistisen tutkimuksen tekijöihin juuri tästä syystä. Heti, kun jotakin on, syntyy myös ymmärryksen mahdollisuus, eikä minkä tahansa ymmärryksen, ei pelkkiin faktoihin ja objektivointeihin langenneen työskentelyn, vaan syvän ja eletyn ja kokemuksellisen ja dialogisen ymmärryksen.

Lupaus on takaperoisen messiaaninen, yhtaikaa kaunosieluinen ja ylevä: on tuleva aika, jolloin me, ihmiset, olemme ymmärtävät sen, mitä maailmamme historia on meille oleva sanonut, jo silloin kauan sitten, kun joku, joku Toinen, joku toinen merkityksellisesti kokeva ihminen, on äänensä meidän kuuluvillemme laskenut tähän ajan ja merkityksen subliimiin mereen. Mikään ei lupsahda sulkeumasta pois. Hyvä on, näinhän on tietyssä mielessä jokaisen totaliteetin kanssa, ja jokainen ymmärrettävä asia on jollakin tavalla totaliteetti, mutta se, mikä hermeneutiikassa poikkeaa vaikkapa Husserlin fenomenologiasta, on juuri suhde totaliteettiin - siis tähän äärettömään. Ääretön oli Husserlille pahanlaatuinen ongelma, sillä siitä ei voi saada intuitiota: ääretön itsessään ei tarjoudu nykyistävällä näkymälle. Joudumme siis turvautumaan äärellisyyksiin, kuten vaikkapa "äärettömyyden äärelliseen ideaan".

Gadamerille ja häneltä inspiraationsa hakeville ajattelijoille ääretön on sitä vastoin jotakin perin romanttista: ääärellinen transsendoi itsensä kohti ääretöntä, samanaikaisesti äärettömän nielevänä ja nielemänä. Aivan sama ettei tätä vaikkapa kirjallisuudentutkimuksessa tematisoida, sillä nielunliike saa vastineeksi juuri tuon lupauksellisen sielunliikkeen. Merkitys antaa mahdollisuuden tulkita, tulkinta antaa merkitykselle merkityksen, ja tämä aaltomainen merellinen liike otetaan juuri sellaisena annettuna kuin se itse itsensä antaa. Onko siksi ihme, ettei niin sanottua "jälkistrukturalismia" olla tahdottu hyväksyä? Tämä "liike", toisin kuin väitetään, ei ole koskaan kieltänyt merkityksen olemassaoloa, mutta sulkeuman transsendentaalisen tehtävän se on - ainakin merkitysten piirissä - kyseenalaistanut. "Jälkistrukturalistille" ei ole olemassa merkitysten joukkoa, äärellistä tai ääretöntä, jolla olisi ehdoton sulkeuma, sillä jokainen joukko on joltain kohdin avoin jollekin täysin vieraalle tai täysin vieraalta aina näyttäneelle elementille.

Ääretön purkautuu.

Niille, jotka eivät usko hermeneutiikan lupaukseen, on siis aina luvassa jotakin sellaista, mitä hermeneutiikka pitää pahana: ei-merkitys, ei-tieto, omituinen perverssi katkos merkityksen merivirroissa. "Luvassa" kuitenkin toisin kuin hermeneutiikalle on luvassa merkityksen täyteys: tämä lupaus ei lupaa mitään, sillä ei ole sisältöä. Joskin ehkä jokin arvo - sulkeuman sisäpuolelta katsoen: tulkitsen ja ymmärrän - ja, toden totta, pahempaa on luvassa. Mitä se sitten onkaan.

Laitos avautuu

OHJEITA JÄTTEENKÄSITTELYLAITOKSEN
UUSILLE TYÖNTEKIJÖILLE

Laatinut: työnvalvottaja 06/04/12



Jätteenkäsittelylaitos ei tuota mitään. Sen suolloksista ei pidä periä voittoja.

Sitä ei ole tarkoitettu minkään poistamiseen. Siihen ei pidä laskea lahjoja koreissa kuin toivomattomista vieraista vapautumista kaivaten.

Tuotantokanavat ovat tähän luotuja - molempiin tehtäviin. Porvarillisen epäilyksen iskiessä harkitse alanvaihtoa.

Jätteenkäsittelylaitos hautoo, märehtii ja kierrättää itsessään. Ketjumme on vailla loppukäyttäjää. Se on koottu irtonaisista välikäsistä, joiden alkuperät ovat joko tuntemattomia tai kyseenalaisia. Mutta ne ovat tuntemattomia ja kyseenalaisia toisella tapaa kuin ne joiden lopputuotteet arveluttavat.

Salliessaan itseensä sisällytettävän mitä vain se sallii minkä vain näyttäytyvän.

Tämä on kaato-khôra-paikka,
kohtele sitä kunnioittaen.