Hermeneutiikasta

Hermeneutikon tunnuslause: tulkitsen ja ymmärrän - ja pahempaa on luvassa.

Pahempaa, aina samaa.

Miksi pahempaa? 1900-luvun alussa Ernst Cassirer käsitteli matematiikassa kehiteltyä joukkojen teoriaa (theory of groups) ja totesi, että äärettömilläkin joukoilla voi olla sulkeuma: vaikka rationaalisten kokonaislukujen summa on loputon - sillä laskutoimitus +1 on aina mahdollista suorittaa - on tällä lukujoukolla sulkeuma, sillä joukossa voi olla vain sellaisia jäseniä, jotka joukon aksioomat sallivat.

Sulkeuma on siis jotakin muuta kuin loppu tai pysähdys. Sulkeuma ei ole ääri, seinämä, joka estää pääsyn ja kasvun. Päinvastoin: se on avaus kohti loputonta toistoa. Mutta ei mitä tahansa toistoa, vaan nimenomaan saman toistoa: sulkeuman sallima kasvu, miten eriytynyttä se sitten onkaan, miten kovasti sen runsauteen ja syvällisyyteen mielistyykään, ei koskaan tee todellisille poikkeamille myönnytyksiä. Se ei voi, sillä se ei tunnista niitä.

Hermeneutiikka ei siksi ole muuta kuin merkityssulkeumien tuottamista. Gadamerin puheet todistavat tästä. Hänen mukaansa ihminen elää keskellä äärettömien merkitysten universumia. Nämä merkitykset jäsentävät hänen elämänsä kaikkia kokemusmahdollisuuksia. Tämä voi toki kuulostaa kauniilta lupaukselta. Epäilemättä se vetoaa humanistisen tutkimuksen tekijöihin juuri tästä syystä. Heti, kun jotakin on, syntyy myös ymmärryksen mahdollisuus, eikä minkä tahansa ymmärryksen, ei pelkkiin faktoihin ja objektivointeihin langenneen työskentelyn, vaan syvän ja eletyn ja kokemuksellisen ja dialogisen ymmärryksen.

Lupaus on takaperoisen messiaaninen, yhtaikaa kaunosieluinen ja ylevä: on tuleva aika, jolloin me, ihmiset, olemme ymmärtävät sen, mitä maailmamme historia on meille oleva sanonut, jo silloin kauan sitten, kun joku, joku Toinen, joku toinen merkityksellisesti kokeva ihminen, on äänensä meidän kuuluvillemme laskenut tähän ajan ja merkityksen subliimiin mereen. Mikään ei lupsahda sulkeumasta pois. Hyvä on, näinhän on tietyssä mielessä jokaisen totaliteetin kanssa, ja jokainen ymmärrettävä asia on jollakin tavalla totaliteetti, mutta se, mikä hermeneutiikassa poikkeaa vaikkapa Husserlin fenomenologiasta, on juuri suhde totaliteettiin - siis tähän äärettömään. Ääretön oli Husserlille pahanlaatuinen ongelma, sillä siitä ei voi saada intuitiota: ääretön itsessään ei tarjoudu nykyistävällä näkymälle. Joudumme siis turvautumaan äärellisyyksiin, kuten vaikkapa "äärettömyyden äärelliseen ideaan".

Gadamerille ja häneltä inspiraationsa hakeville ajattelijoille ääretön on sitä vastoin jotakin perin romanttista: ääärellinen transsendoi itsensä kohti ääretöntä, samanaikaisesti äärettömän nielevänä ja nielemänä. Aivan sama ettei tätä vaikkapa kirjallisuudentutkimuksessa tematisoida, sillä nielunliike saa vastineeksi juuri tuon lupauksellisen sielunliikkeen. Merkitys antaa mahdollisuuden tulkita, tulkinta antaa merkitykselle merkityksen, ja tämä aaltomainen merellinen liike otetaan juuri sellaisena annettuna kuin se itse itsensä antaa. Onko siksi ihme, ettei niin sanottua "jälkistrukturalismia" olla tahdottu hyväksyä? Tämä "liike", toisin kuin väitetään, ei ole koskaan kieltänyt merkityksen olemassaoloa, mutta sulkeuman transsendentaalisen tehtävän se on - ainakin merkitysten piirissä - kyseenalaistanut. "Jälkistrukturalistille" ei ole olemassa merkitysten joukkoa, äärellistä tai ääretöntä, jolla olisi ehdoton sulkeuma, sillä jokainen joukko on joltain kohdin avoin jollekin täysin vieraalle tai täysin vieraalta aina näyttäneelle elementille.

Ääretön purkautuu.

Niille, jotka eivät usko hermeneutiikan lupaukseen, on siis aina luvassa jotakin sellaista, mitä hermeneutiikka pitää pahana: ei-merkitys, ei-tieto, omituinen perverssi katkos merkityksen merivirroissa. "Luvassa" kuitenkin toisin kuin hermeneutiikalle on luvassa merkityksen täyteys: tämä lupaus ei lupaa mitään, sillä ei ole sisältöä. Joskin ehkä jokin arvo - sulkeuman sisäpuolelta katsoen: tulkitsen ja ymmärrän - ja, toden totta, pahempaa on luvassa. Mitä se sitten onkaan.