Walter Benjaminin (1892-1940) kieliteoria ei ole historiallisten kielten analyysi vaan pikemminkin eräänlainen historian kielellinen malli. Benjamin kehittelee kieliteoriaansa erityisesti varhaisessa esseessään "Kielestä yleensä ja ihmisen kielestä"*.
Benjaminin kieliteorian mukaan kaikkea olevaa määrittää sisäinen pyrkimys henkisen merkityksen (geistige Inhalte) ilmaisemiseen (33). Kielen metafyysisenä perusongelmana on tällöin sen maagisuus, olemusten välitön ilmeneminen kielessä itsessään, ei sen kautta (35). Mitä taas tulee ihmisen kieleen, ihmisen henkinen olemus (geistige Wesen) on nimien antamista asioille, mikä sekin toteutuu ilman minkään ulkoisen kommunikoimista. Nimeäminen on samalla Jumalan luomistyön täyttämistä (37). "Kielelle ei ole olemassa sisältöä; ilmaisuna kieli ilmaisee henkistä ilmiötä; ts. jotakin sinänsä ilmenevää." (38)
Kun henkisen ja kielellisen ilmaisun suhde on yksiselitteinen, voidaan puhua uskonnollisesta ilmestyksen käsitteestä, joka ei tunne lainkaan ei-ilmaistavuutta (39). Benjaminin hahmotelmassa puhtaan kielen lankeemus tarkoittaa kuitenkin sitä, että sanat ilmaisevat jotakin itsensä ulkopuolelta (45). Tämä tekee puhtaasta kielestä merkkeihin pohjautuvan – sekä juoruiluun ja abstraktioihin kykenevän – välineen. Ja kun tämä on tapahtunut, lankeemuksen jälkeinen baabelilainen kielten moninaisuus on saanut alkunsa.
Saksanjuutalaiselle Benjaminille heprealainen Raamattu ei ole alkuperäinen tai historiallinen perusta, vaikka Raamattu toimiikin "ensi alkuun korvaamattomana" kieliteorian perustana "olettaessaan kielen viimekätiseksi, vain kehkeytymisessään tarkasteltavaksi, selittämättömäksi ja mystiseksi todellisuudeksi" (40). Tärkeää on huomata, että "Raamatun täytyy ilmoitukseksi julistautuessaan väistämättä kehitellä kielen perustavia tosiasioita". Tällöin ilmoitus ei ole – kuten vaikka Benjaminin aikalaiselle Franz Rosenzweigille – hermeneuttisesti tulkittava sisältö, johon voidaan palata henkilökohtaisesti lukemalla pyhiä tekstejä. Raamattu itse on nimittäin puhtaan "mimeettisen kyvyn" rappeuduttua langennutta kieltä, ja milloin se vain kommunikoi merkityksiä, kuten se pääsääntöisesti ymmärrettävänä tekstinä tekee, se ei tavoita puhdasta kieltä. Siitä on kuitenkin tullut modernissa kulttuurissa merkittävä arkisto, joka taiteen – erityisesti kirjoitetun taiteen – kautta voi välähdyksinä palauttaa puhtaan kielen yhteyksiä.
Sekä pyhien tekstien lukijan että profaanien kulttuuri-ilmiöiden tarkastelijan tehtäväksi asettuu, kuten Benjamin esseensä "Mimeettisestä kyvystä" lopulla toteaa, "lukea mitä koskaan ei ole kirjoitettu" (54). Tällöin tekstien eksegeettis-hermeneuttista tulkintaa tärkeämmäksi nousee magiansa menettäneiden yhtä hyvin sakraalien kuin profaanienkin ilmiöiden tarkastelu. Näitä tekstejä voidaan esimerkiksi kommentaarien, käännösten ja kokeellisten kirjoitustekniikoiden kautta hivuttaa lähemmäs niissä piilleitä muinaisia yhteyksiä. Paradoksaalisesti: mitä kauemmas alkuperästä etäännytään, sitä enemmän puhdasta kieltä voi vapautua.
*Teoksessa Walter Benjamin, Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Toim. Markku Koski, Keijo Rahkonen ja Esa Sironen. Suom. Raija Sironen. Helsinki: Tutkijaliitto, 1989.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti