Vakava ja pyhä

I understand there is a sign in the audience that once again says: "What's the secret word for tonight?" The secret word for tonight is… [machine gun sounds]. Now, let's get serious, ladies and gentlemen, I know you came here to see really FINE performances by a really FINE modern music ensemble, conducted by a really FINE conductor. And here comes the FINE conductor now, Peter Rundel, ladies and gentlemen!

– Frank Zappa, The Yellow Shark, Intro

Mikä on tämän illan salainen sana? On vaikea löytää sekulaarina aikanamme salaista sanaa tai nimeä, joka toimisi sosiaalisesti rajaavana ja vakavasti otettavana pyhän merkkinä. Ihmiset kokoontuvat kyllä edelleen yhteen niin arkena kuin juhlanakin, mutta vanhat rituaalit ja teologiset doktriinit ovat irronneet niihin kohdistuvasta jaetusta uskosta. Päivittäiset askareemme saavat yhä useammin pyhään liittyviä sävyjä vain ironisessa sävyssä.

”Maailma jossa ihmiset ajattelevat vakavasti ja johon vakava ajattelu viittaa”, antropologi Ernest Gellner  väittää, ”ei ole enää identtinen sen maailman kanssa, jossa ihmiset elävät päivittäistä elämäänsä.” Vakava ajattelu liittyy teknotieteen hallitsemassa maailmassa arjen rituaalien sijaan tieteen menetelmiin, jotka jäävät usein vieraiksi ja jopa käsittämättömiksi jokapäiväiselle elämälle. Vakava ja kunnioituksenarvoinen toiminta on irronnut sosiaalista elämää ohjaavista tehtävistään, eikä tieteen menestys olisi muuten ollut mahdollinenkaan.

Tarkoittaako tämä, että enää ei tarvita salaisia sanoja, jumalan-nimiä ja uskontojen pyhiä kirjoja?

Ei aivan. Gellnerin mukaan tieteessä esiintyy eräänlaista ”toisen asteen sakralisaatiota” silloin, kun tieteen menetelmille tyypillinen käsitteellinen tiukkuus ja yhtenäistetyt referentiaaliset käsitteet ovat irronneet sosiaalisia suhteita ohjaavista tehtävistään. Tällöin tieteen menetelmistä on tullut vakavan työskentelyn mittareita. Mutta koska tieteellinen työ ei vakavuudestaan ja merkittävyydestään huolimatta kerro, miten ihmisten tulisi elää, jokapäiväisen arjen ja juhlien taustalla pyhät perinteet nousevat yhä uudelleen esiin, jos kohta suhde niihin ei ole enää yhtä vakava kuin ennen.

Rock-muusikko Frank Zappa toteaa erään Halloween-konserttinsa lopulla: ”That song has transcended from the realm of the music, musical, into the realm of folklore, you know. It's almost a ritualistic experience at this particular hall.” Onko tällaisissa hetkissä kyse vielä kerran siitä ihmiset yhteen kokoavasta “salaisesta sanasta”, jota emme vain enää rohkene ottaa aivan vakavasti ja jota emme siksi rohkene kutsua pyhäksi? Pyhää voidaan ajatella tässä vaikka Émile Durkheimia seuraten yhteisöä rajaavaksi ja suojaavaksi kategoriaksi.

Zappan erään toisen laulun otsikko ja kertosäe kysyy: “Shall we take ourselves seriously?” Siinä annos kokeellista antropologiaa muusikolta, jonka tiedetään työskennelleen erittäin kurinalaisesti ja vakavasti sen eteen, että hän ei ottaisi musiikissaan mitään vakavasti.

Vakavaa ja pyhää ei ole tietenkään syytä samaistaa, sillä kyse ei ole synonyymeistä. Vakavan huomion keskittäminen voi kyllä sakralisoida kohdetta, kuten Gellnerin mukaan tieteen menetelmissä on tapahtunut, ja todella pyhät asiat ovat tunnetusti haudanvakavia. On olemassa kuitenkin vielä ainakin yksi mahdollisuus: pyhiä sanoja ja pyhään liittyviä yhteisöllisiä mekanismeja voidaan selittää ja kääntää ymmärrettävälle kielelle. Tällöin pyhälle voi aueta tulevaisuus, jossa yhteisö ei enää pyhitä itseään haudanvakavasti, mutta ei myöskään julista pyhän välitöntä loppua.

Sekä Ernest Gellnerin teoreettinen antropologia että Frank Zappan kokeellinen rock-kenttätyö voisivat molemmat osoittaa kohti eräänlaista pyhän ja profaanin epäpyhää liittoa, jossa emme voi koskaan olla aivan varmoja, tulisiko meidän ottaa itsemme vakavasti.